Identiteetti on tietysti hyvin suuri sana ja sen takia hankala. Sen voi
tulkita niin monella tavalla. Eihän minun kynnyksen ylittämisessäni, mistään
henkilöpaperien vaihtamisesta ole kysymys. Tai mistä sen tietää, jos
onnistun pääsemään vapaaksi ja tulemaan sellaiseksi kuin itse haluan, niin
saatanhan minä muuttaa jopa nimeni, ammattini, osoitteeni, ihmissuhteeni  ja
melkein kaiken.

Kun lähden ylittämään kynnystä, niin on toki hyvä, että minulla on olemassa
jo tietoista itsetuntemusta. Kyllähän minä tiedostamattani aina tiedän,
missä ollaan ja mihin ollaan menossa. Saattaa nimittäin olla niin, että sen
takia vastustukseni on joskus ankaraa, koska pelkään muutosta todella
paljon. Joku perusta siinä aina poistuu, kun muutos tapahtuu. Se joka
minussa pelkää, voi lakata olemasta ja sitähän se pelkääjä ei missään
tapauksessa halua. Mutta jos tiedän ja ymmärrän itsestäni melko paljon, niin
tajuan mitä pitää muuttaa.

Vanhaan identiteettiini liittyy primaariprosessi, eli se mitä olin eilen. Se
on normaali tajunnantila: aikuisen ihmisen järkevää olemista ja tiettyä
yksilöllistä toimintaa, että pysyn sosiaalisesti hyväksyttävänä ja
porukoiden jäsenenä. Kynnys tulee sitten eteen, kun haluan muuttua
toisenlaiseksi, kun elämä tuntuu tylsältä ja keskiluokkaiselta ja kun haluan
tehdä jotain, johon en jostain syystä tunne pystyväni. Kuitenkin sen
tekeminen olisi mahdollista, mutta ulkopuolinen tai sisäinenkin paine
estävät. Kyse ei ole pelkästään ujoudesta, vaan onhan niitä muitakin estoja.

Kynnyksen toisella puolella on se miksi haluan tulla. Se on uusi
identiteetti eli sekundaariprosessi. Se on olotila josta haaveilen ja josta
näen unta. Haluan siis toteuttaa itseäni. Muutos ei tapahdu totaalisesti ja
käden käänteessä, vaan pieninä osina kerrallaan. Kynnyksiä tulee eteeni
monta päivässä, vuodessa ehkä tuhansia, elämän aikana kymmeniä tuhansia.
Prosessityöskentelyssä identiteetillä tarkoitetaan pieniä identiteetin osia.
Näin minä sen olen käsittänyt.