Tässä Aleksis Kivi selvästi kertoo suunnitelmistaan Andy McCoylle ja Keith Richardsille.

Identiteetti on tietysti hyvin suuri sana ja sen takia hankala. Sen voi
tulkita niin monella tavalla. Eihän minun kynnyksen ylittämisessäni, mistään
henkilöpaperien vaihtamisesta ole kysymys. Tai mistä sen tietää, jos
onnistun pääsemään vapaaksi ja tulemaan sellaiseksi kuin itse haluan, niin
saatanhan minä muuttaa jopa nimeni, ammattini, osoitteeni, ihmissuhteeni  ja
melkein kaiken.

Kun lähden ylittämään kynnystä, niin on toki hyvä, että minulla on olemassa
jo tietoista itsetuntemusta. Kyllähän minä tiedostamattani aina tiedän,
missä ollaan ja mihin ollaan menossa. Saattaa nimittäin olla niin, että sen
takia vastustukseni on joskus ankaraa, koska pelkään muutosta todella
paljon. Joku perusta siinä aina poistuu, kun muutos tapahtuu. Se joka
minussa pelkää, voi lakata olemasta ja sitähän se pelkääjä ei missään
tapauksessa halua. Mutta jos tiedän ja ymmärrän itsestäni melko paljon, niin
tajuan mitä pitää muuttaa.

Vanhaan identiteettiini liittyy primaariprosessi, eli se mitä olin eilen. Se
on normaali tajunnantila: aikuisen ihmisen järkevää olemista ja tiettyä
yksilöllistä toimintaa, että pysyn sosiaalisesti hyväksyttävänä ja
porukoiden jäsenenä. Kynnys tulee sitten eteen, kun haluan muuttua
toisenlaiseksi, kun elämä tuntuu tylsältä ja keskiluokkaiselta ja kun haluan
tehdä jotain, johon en jostain syystä tunne pystyväni. Kuitenkin sen
tekeminen olisi mahdollista, mutta ulkopuolinen tai sisäinenkin paine
estävät. Kyse ei ole pelkästään ujoudesta, vaan onhan niitä muitakin estoja.

Kynnyksen toisella puolella on se miksi haluan tulla. Se on uusi
identiteetti eli sekundaariprosessi. Se on olotila josta haaveilen ja josta
näen unta. Haluan siis toteuttaa itseäni. Muutos ei tapahdu totaalisesti ja
käden käänteessä, vaan pieninä osina kerrallaan. Kynnyksiä tulee eteeni
monta päivässä, vuodessa ehkä tuhansia, elämän aikana kymmeniä tuhansia.
Prosessityöskentelyssä identiteetillä tarkoitetaan pieniä identiteetin osia.
Näin minä sen olen käsittänyt.

Eihän runoja julkaista sen takia, että ne menisivät kaupaksi. Eivät runot mene koskaan kaupaksi. Unohdetaan nyt Heli Laaksoset ja Tommy Tabermanit, sillä he ovat poikkeuksia. Runoilijoiksi tullaan ryhmien ja piirien kautta. Täytyy liittyä johonkin porukkaan: Nuoren voiman liitto, Nihil Interit, Sanataiteen yhdistys yms. Täytyy olla aktiivinen siellä, osallistua työpajoihin ym. rientoihin. Täytyy vakuuttaa runouden portinvartijat halusta tulla runoilijaksi. Ei runoilijoiksi "pääse" pääsääntöisesti ne jotka ovat lahjakkaimpia, vaan ne jotka eniten haluavat runoilijoiksi. Runoilijan lahjakkuus kehittyy "runoillessa". Ei runoilijoiden tarvitse välttämättä olla julkisuudessa näkyviä, mutta pitää näkyä niille runouden portinvartijoille. Aleksis Kivestä lähtien on runoilija joutunut taistelemaan asemansa puolesta. Monet ovat menettäneet järkensä ja henkensä. Sitä tapahtuu tänä päivänäkin. Ei saa masentua, eikä laiskotella. Pitää painaa vaan herkeämättä ja panostaa laajalla rintamalla, ts. pitäisi.

Kyllähän kustantajat yleensä ovat asiantuntijoita. Kaikki kirjailijat varmaan joutuvat tekstejään editoimaan koko ajan. Harvat hyväksytään sellaisenaan ihan noin vain. Kyllä proosarunotkin tunnetaan kustantamoissa. Viime aikoina niitä on julkaistu paljon. Tarjontaa on kuitenkin tuhat käsikirjoitusta ja yksi julkaistaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kirjoittajan asema on toivoton, jos julkisuuteen haluaa. Kirjailijoidenkin asema on toivoton. Kirjoittamisella ei elä ja vanhuuden päiviä on turvaamassa olematon eläke. Mainetta ja kunniaakaan ei saa kovin paljon ja sekin on katoavaista. Näin Hannu Salaman sunnuntaina metrossa. Taisin olla ainoa, joka hänet tunnisti.

Yleensä se on niin, että ei onnistu runo, jos siihen pyrkii väkisin tunkemaan jotain yhteiskuntakritiikkiä. Jos sellaista runossa on, se tulee yleensä itsestään sivutuotteena. Runo tehdään tunnelmista ja tunteista niin kuin muukin taide, siihen vain käytetään värien, muotojen, äänien tai sävelien asemasta sanoja. Kritiikkiin voi sopia paremmin esimerkiksi yleisönosaston kirjoitus.

 

Ne vanhat runot, jotka ovat jääneet elämään, ovat enemmän rakentavia, kuin repiviä tai niissä on jotain kiehtovaa. Muutetaanko runoilla maailmaa, siinäpä kysymys. Poikkeuksia on aina. Ne eivät tietenkään ole mitään yleispäteviä esimerkkejä, vaikka joskus halutaan niin väittää, esim. silloin kun tärkeintä on oman näkemyksen esiintuominen hinnalla milloin hyvänsä.

Onko malttia odottaa niin kauan että hedelmät kypsyy. Ennen vanhaan talviomenat kypsyivät talven vintin lattialla ja keväällä olivat syömäkelpoisia. Runot ovat kuin talviomenia, mutta ne joskus kypsyvät vielä hyvin paljon hitaammin kuin omenat, joskus jopa kymmeniä talvia.

Ei kannata sekoittaa lajityyppejä, jos ei siihen ole todella hyvää syytä.

Faija on Herttoniemen sairaalassa. Viikko sitten menin avaimilla sinne sisään. Hän makasi alastomana keittiön pöydän alla eikä päässyt ylös. Viinalla ei ollut osuutta asiaan. Hän oli muusta syystä kaatunut ja loukannut ainakin lonkkansa. Soitin ja ambulanssin ja veivät hänet ensin Malmin sairaalaan. Hänellä oli
keuhkokuume tai ainakin epäilivät. Voi olla myös aivoverenkierrossa häiriöitä, kun tahtoo sanat olla  hukassa. Kävin sunnuntaina katsomassa ja aika sekavia puhui. Olisi halunnut lähteä mukaani, mutta eihän se käynyt. Hän täyttää launtaina 85 vuotta. Hänen piti mennä Ruissalon kylpylään, jonne lupasin myös mennä silloin 8.7. Nyt se tietenkin peruuntuu. Faija on ollut kipeä ja huonosti liikkuva jo pitempään. Juhannuksen tienoilla hankin rouva Koistiselta avaimen hänen asuntoonsa ja kävin sen jälkeen katsomassa aina silloin tällöin.

 

Kirjoja kirjoitetaan tietenkin monesta syystä ja niitä luetaan monesta syystä. Toiset lukevat viihteeksi ja toiset oppiakseen. Kirjoittajat vastaavat lukijan tarpeisiin, jotkut jopa yrittävät luoda uusia tarpeita. Niin sanottuja genrejä on monia. Jotkut haluavat jakaa kokemuksen. Monet sanovat että minun elämästäni syntyisi komea kirja, jos osaisin kirjoittaa, koska muka elämä on ollut niin vaihtelevaa ja rajua. Mutta ei se niin mene. Monesti rauhallisesta elämästäkin syntyy vaikka minkälaisia kirjoja. On olemassa faktat ja fiktiot. Olen ollut parilla kurssilla: Elämästä romaaniksi ja Elämästä tekstiksi. Eri paikoissa ja eri ohjaajien kursseilla. Ei hyviä kirjoja temmata tosta noin vain mielikuvituksesta. Ainekset tosiaan otetaan omasta elämästä. Välissä toimii etäännyttäminen. Se onkin sitten vähän merkillinen juttu.